"Kello on kaksitoista."
"Yövartian — polisin tahi — naisen. Sellaisia on aina. Ne ovat usein pitäneet minulle seuraa. Parastahan on, että jatkavat sitä viimeiseen asti."
Hän vajosi jälleen nojatuoliin ja ummisti silmänsä.
Neitsyt ei kuullut häntä, sillä hän oli jo oven ulkopuolella.
Kylmä tuulenhenkäys löyhähti hänen kasvoillensa astuessansa ulos portista. Taivas oli pilvinen ja sade lankesi maahan suurissa pisaroissa.
Kun neitsyt oli poikkeamallansa kadunkulmasta, tuli vaimoihminen häntä vastaan.
Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot sysimustilla silmillä.
Joka kerta kun tuuli avasi tämän väljää sadekaapua, näkyi valkoinen hame, joka valkoisen olkihatun kera, jossa oli ylen paljon kirjavia kukkia oli kolkon ilman jyrkkänä vastakohtana.
"Suokaa anteeksi", lausui neitsy Madsen, pysähdyttäen hänet.
Nuori tyttö säpsähti.