Vienoja muistoja hänen lapsuutensa ajoilta heräsi hänessä.
Hän oli tarinan ruhtinaan linnassa.
Hän tunsi kaikki jälleen niin hyvin.
Tuon runsasvaraisen pöydän säkenöivine kristallikarahvinensa, ruokahuoneen, joka loisti hopea-astioista ja hän itse, ruhtinas, istuihan hänkin siinä valkoisessa nutussansa kauniine sinisine silkkinauhoinensa.
Hän tunsi jälleen jokaisen juonteen noissa hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli niin usein nähnyt ne unissansa.
Näkipä hän selvään hänen kauniit alakuloisuutta osoittavat harmaat silmänsäkin, vaikka hän nyt piti ne ummistettuna ja näytti nukahtavan.
Kaikki oli muuttumatta paitsi tyttö itse; sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä seisoi tuolla ovella samassa paikassa kaupittelemassa vihriäsiä seppeleitänsä.
Nyt olivat ne kuihtuneet — kau'an, kau'an sitten.
Hän nojasi päätänsä ovenpieleen ja itki.
Frans Blendenau avasi silmänsä.