Nuorukainen peitti kasvot käsiinsä.
"Siis olen minä johtanut teitä harhateille! minä luulin kuitenkin tehneeni yhden hyvän työn. Vaan se olikin kentiesi kaikkein pahin."
Hän vaipui ales ankarasti yskien.
Tyttö kiiruhti hänen luoksensa.
"Anna — minulle lusikallinen pöytäsuolaa — sulkee veren — ja pisarainen vettä. — Kiitoksia, nyt voin paremmin."
Tuokion kuluttua lisäsi hän:
"Kuoleman lähestyminen on kauheata. Minulla on aina, kun olen elänyt rajusti, ollut hirmu kuolemaa kohtaan; mutta minä olen aina ajatellut: sinä olet niin nuori, sinä et vielä kuole pian. Sinulla tulee olemaan kyllin aikaa tehdä parannusta. Ja nyt, kun hetki lähestyy, en osaa edes rukoillakaan. Voisitteko — voisitteko rukoilla minun edestäni?"
"Minä en rohkene. Minä olen liian syvälle vaipunut."
"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämätä, ennenkuin käy myöhäksi teillekin?"
"Se ei maksa vaivaa. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja minun terveyteni on runneltu."