"Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa, mutta me emme ole enään."
Hän riensi ulos.
Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.
Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa, luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki naiset pitävät ainoana soveliaana.
"Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.
"Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."
Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta täällä petti itsensä voittaminen hänet.
Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.
Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.
"Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.