Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.
Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.
Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.
"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne minua."
"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle rusinatuutin.
Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.
"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.
Samassa tuli isäntä.
"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä naisten kanssa."
Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.