"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."
"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."
Matami kääntyi nopeasti.
"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" — klatsih, klatsih, klatsih — ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.
"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen löylyn."
Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.
Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja aina sen mukaan kuin Amalia — tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti nimitettiin — kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään äitiänsä.
Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.
Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.
"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.