Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.
Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää vaimonsa syliin.
Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon ja jalat pullokoppaan.
"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."
"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.
"Mene maata."
"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa vasten.
Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen vuoteellensa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.
"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo ylhäällä?"