"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.
"Mikä kirje?"
"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen, täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."
Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.
Matami luki päällekirjoituksen.
"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle; mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin lausut niin — niin tunnethan minut, Engebretsen."
Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.
Amalia aukasi kirjeen vavisten.
Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.
Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat kihlatuiksi.