Kirjoittanut
Bret Harte.
Noin tunnin matkalla Plazasta on korkea vuoren kukkula, jonka jyrkkää rinnettä vasten valtameri lakkaamatta hyrskyy. Rannalla ympäristössä on muutamia majoja, jotka mahtava laine äsken näyttää heittäneen siihen. Viljelty maatilkku jokaisen asunnon takana on bamburuovoilla, taittuneilla seipäillä ja ajopuilla aidattu. Harvoine kaali- ja nauriskasvineen näyttää jokainen puisto, ikäänkuin akvario, josta vesi on juossut pois. Niin, eipä hämmästyisi, jos kohtaisi meren jumalan kaivamassa perunasarkoja tai veden neitsyen lypsämässä merilehmää heti sen vieressä.
Tämän paikan läheisyydessä oli muinoin näky-telegraafi, joka ojensi laihoja käsivarsiansa taivaan lakea kohti. Nyt on sille sijalle rakennettu tähystystorni, joka sähkölangalla on yhteydessä tuon suuren kauppakaupungin sydämen kanssa. Tältä paikalta ilmoitetaan tulevat laivat ja merkitään sitten kaupungin pörsissä. Ja tässä tähystellessämme tuota odotettua höyryalusta, sallittakoon minun kertoa jutelma.
Ei kauvan sitten oli yksinkertaisen uutteran työmiehen ahkeroilla ponnistuksilla kaivoksissa onnistunut säästämään niin paljon, että hän voi lähettää tuomaan vaimoansa ja kahta lastansa. Hän saapui San Fransiscoon kuukautta ennen kuin laivaa odotettiin, sillä hän oli lännen mies ja oli tullut sinne maata myöten ja käsitti sangen vähän laivoja, merta tai myrskyjä. Hän hankki itsellensä työtä kaupungissa, mutta kun aika läheni, oli hänen tapansa saapua höyrylaiva-konttooriin säännöllisesti joka päivä. Kuukausi kului loppuun, mutta ei laivaa kuulunut, sitten kuukausi ja viikko, kuukausi ja kaksi viikkoa, kuukausi ja kolme viikkoa, kaksi kuukautta ja vihdoin vuosikin.
Korkeat, miettivät kasvot, joiden jyrkkiä piirteitä kevyet juovat lievensivät, ja jotka olivat tulleet jokapäiväiseksi ilmiöksi laiva-asioitsijan luona, eivät sitten enää näyttäytyneet.
Ne ilmaantuivat tähystysasemalla eräänä iltapäivänä, juuri kun mailleen menevä aurinko vapautti tähystäjän palveluksesta. Oli jotain niin lapsellista ja viatonta kysymyksissä, jotka vieras esitteli asiansa suhteen, että tähystäjä pysähtyi antamaan selityksiä. Kun ilmoitusten ja telegraafin salaisuudet olivat selitetyt, oli vieraalla vieläkin yksi kysymys tehtävänä. "Kuinka kauvan saattaa laiva viipyä, ennenkuin lakattiin sitä odottamasta?" Tähystäjä ei saattanut niin tarkoin sanoa, se voi rippua suhteista. "Voiko se viipyä vuoden?" Kyllä se vuoden voi ja laivoja oli kahden vuoden kuluttua pidetty kadonneina, ja olivat tulleet takaisin. Vieras laski karkean kätensä tähystäjän käteen, kiitti häntä "kaikesta vaivasta" ja meni tiehensä.
Laiva viipyi yhä vielä. Muhkeita aluksia saapui satamaan ja purjelaivat kulkivat liehuvin lipuin ohi ja tervehdyslaukaus höyrylaivoista synnytti usein kaikua kukkuloissa. Sellaisissa tapauksissa nähtiin säännöllisesti nuot miettivät kasvot entinen, entinen nöyrä kajastus, mutta selvempi odottava katsanto silmissä, höyrylaivan lastatulla kannella, kun se laski maalle elävän kuormansa. Hänellä oli kentiesi häilyvä toivo siitä, että odotetut vielä voisivat tulla tällä tavoin, joka vaan oli toinen tie oudon tuntemattoman valtameren yli. Mutta hän puhui laivakapteenien ja merimiesten kanssa ja tämä viimeinenkin toivo näkyi katoavan. Kun nuo surulliset kasvot kirkkain silmin taasen näkyivät tähystornin luona, oli tähystäjä kiireessä työssä, eikä hänellä ollut aikaa vastata hullunkurisiin kysymyksiin ja siten poistui toinen. Mutta kun ilta tuli, nähtiin hänen istuvan kukkulalla, kasvot merelle päin käännettynä ja hän istui siellä koko yön.
Kun hän tuli auttamattomasti mielipuoleksi, sillä se oli, sanoivat lääkärit, se, joka teki hänen silmänsä kirkkaiksi ja kaihomieliseksi, otti työtoveri, joka tunsi hänen huolensa, pitääksensä huolta hänestä. Hänen sallittiin tyydyttää halunsa ja mennä tähystämään laivaa, jolla "hän ja lapset olivat" öisin, jolloin ei kukaan vartioinnut. Hän oli saanut mieleensä, että laiva tulisi yöllä. Tämä sekä kuvitus, että hän vapautti tähystäjän, joka voi olla väsyksissä vartioittuaan koko päivän, näytti häntä huvittavan. Ja siten meni hän vapauttamaan tähystäjän joka yöksi.
Kaksi vuotta tuli ja meni laivoja. Hän oli paikallansa nähdäkseen aluksen, joka lähti, ja tervehtiäksensä sitä, kun se palasi. Hänet tunsivat vaan muutamat harvat, jotka kävivät paikalla. Kun häntä vihdoin kaivattiin tavalliselta paikaltansa, kului päivä tai kaksi, ennenkuin tultiin levottomiksi. Mutta eräs huvimatkailija-seurue, joka eräänä sunnuntaina kiipeili kallioilla, kuuli koiran, joka oli heidän edellänsä juossut, haukunnan ja kun he saapuivat paikalle, löysivät he yksinkertaisesti puetun miehen makaavan siinä kuolleena. Vähän paperia löydettiin hänen taskuistansa — pääasiallisesti eri sanomalehdistä leikattuja palasia, jotka sisälsivät vanhoja merenkulkukertomuksia — ja hänen kasvonsa olivat käännetyt ääretöntä valtamerta kohti.