Päivää ennen häitä astui Carathers, katsellessaan ilmaan kohoavaa palloa, kaivoon ja taittoi toisen jalkansa, niin että täytyi sen leikata poikki polven yläpuolelta. Taasen sai Aurelia halun purkaa kihlauksensa mutta vielä kerran riemuitsi rakkaus ja hän vaan siirsi hääpäivän sekä antoi sulhollensa toiveen muodostaa itsensä.
Ja taasen kohtasi onnettomuus nuorukaisparkaa. Hän menetti toisen kätensä Vapautuspäivä-kanuunan liian aikasin lauvetessa, ja kolme kuukautta sen jälkeen leikkasi eräs kone poikki toisen käden. Aurelian sydän oli melkein mujerrettu näiden onnettomuuksien tähden. Ei hän voinut muuta kuin käydä kovin onnettomaksi nähdessään sulhasensa katoavan pala palalta, kun hän nimittäin selvästi huomasi, ettei tämä voinut ijankaikkisesti kestää tuota vähentymisjaksoa, mutta keksimättä keinoakaan tuon kauhean murenemisen pysäyttämiseksi hän epätoivossaan melkein katui, ettei ollut ottanut nuorukaista heti, ennenkuin tämä joutui niin huolehdittavan supistumisen alaiseksi. Kuitenkin vahvisti hänen vahva sielunsa häntä ja hän päätti kärsiä vielä pienen ajan sulhonsa luonnotointa taipumusta.
Taasen läheni hääpäivä ja vielä kerran peitti sen epätoivon varjo: Carathers sairastui silmätautiin ja menetti toisen silmänsä kokonaan. Morsiamen ystävät ja sukulaiset, jotka arvelivat, että hän oli jo antanut alttiiksi enempi, kuin kohtuudella voi odottaakaan, esittivät nyt vaatimuksen, että kihlaus purjettaisiin, mutta hetken horjuttuansa sanoi Aurelia jalomielisyydellä, joka häntä kunnioitti, että hän tyyneesti oli miettinyt asiaa, eikä saattanut huomata, että William missään suhteessa oli moitittava.
Siten siirsi hän vielä kerran ajan ja sulho taittoi toisen jalkansa.
Oli ikävä päivä tuolle tyttöraukalle, kun hän näki lääkärien kunnioittavasti vievän pois säkin, jonka käyttämisen hän jo edellisestä kokemuksesta oli oppinut tuntemaan ja sydämensä kuiskasi hänelle tuon katkeran totuuden, että vielä vähän oli otettu hänen sulhostansa. Hän tunsi, että ihailunsa esine päivä päivältä yhä enemmän hupeni, mutta vielä kerran voitti hän sukulaisensa ja uudisti lupauksensa.
Vähää ennen hääpäivää tapahtui uusi onnettomuus. Viime vuonna nylkivät indiaanit ainoastaan yhden henkilön päänahkan Owens Riverin luona. Tämä mies oli William Breckinridge Carathers New Jerseystä. Hän oli juuri kotimatkalla sydän täynnä onnea, kun hän menetti ijäksi päiviksi hiuksensa ja tuona katkerana hetkenä jonka hän silloin eli, kirosi hän tuota kurjaa armoa, joka säästi hänen päänsä.
Lopuksi on Aurelia kovassa pulassa sen suhteen, mitä hänen on tekeminen. Hän lempii vielä Williamiansa, hän kirjoittaa vielä tälle uskollisella naisen tunteella — hän rakastaa vielä mitä tästä on jäljellä — mutta hänen vanhempansa ovat katkerasti vihoissaan kihlauksesta, koska ei sulho ole rikas eikä voi tehdä työtä eikä tytöllä ole kylliksi varoja elättämään sopivalla tavalla heitä molempia. Mitä nyt on tehtävä, kysyy hän katkeralla ja epätoivoisella levottomuudella.
Se on vaikea kysymys, se kysymys näet sisältää yhden naisen ja lähes kahden kolmasosan miehestä koko elämän onnen tai onnettomuuden ja tunnen, että otan itselleni liian suuren edesvastauksen jos teen useamman kuin yhden esityksen asiassa. Eiköhän voisi parannella sulhoa. Jos Aurelia voi maksaa kustannukset, niin varustakoon revityn sulhonsa varakäsillä, puujaloilla, lasisilmällä ja peruukilla ja toimittakoon hänelle toisen muodon. Anna hänelle sitten aikaa 90 päivää ilman armoa, ja jos ei hän sillä ajalla taita niskaansa, mene hänen kanssansa naimisiin ja uskalla. Minä muuten arvelen, ettei siinä, rakas Aurelia, ole suurta vaaraa, sillä jos hän pysyy halussansa vahingoittaa itseänsä, joka kerta kuin hän keksii tilaisuuden, niin täytyy seuraavan kokeen välttämättömästi tehdä hänestä lopun, ja onhan silloin aivan sama, oletteko hänen kanssaan naimisissa, tai ei. Jos olette naimisissa niin lankeavat puujalka ja mitä muita arvokkaita kapineita hän omistaa hänen vaimollensa ja huomaatte siis, ett'ette oikeastaan kärsi mitään vahinkoa, jos lukee pois armaat jäänokset jalosta, mutta sangen onnettomasta puolisosta, joka rehellisesti pyrki tekemään hyvää, mutta jonka ylenmääräinen äly oli häntä vastaan. Koettakaa Aurelia! Minä olen miettinyt asiata sangen huolellisesti, ja se on ainoa keino, jonka keksin. Olisi ollut onnellinen tuuma Williamilta, jos hän hyvänsuovasti olisi alkanut päästänsä, mutta kun hän luuli voivansa käyttää toista keinoa, anniskellaksensa itseänsä niin paljon kuin mahdollista, niin en luule meidän voivan moittia häntä siitä, kun hänellä itsellään on ollut siitä hauskuutta. Meidän täytyy sellaisissa suhteissa tehdä miten paraiten voimme, emmekä suinkaan saa olla vihaisia hänelle.
ANTTI-MAISTERI.
Kirjoitti —r —r.