Eräänä syysaamuna kello 8 aamuisella heräsi ylioppilas Antti Sormunen vuoteellansa Helsingissä, jossa kaupungissa hän jo useampia vuosia oli viettänyt vapaata ylioppilaselämää. Hän hieroi silmiänsä, piteli hetken ohimoisiansa ja kääntyi toiselle kyljellensä sekä nukkui uudelleen.
Sillä välin, kun ylioppilaamme nauttii luultavasti sangen tarpeellista lepoa, heittäkäämme lyhyt silmäys hänen entisiin elämänsä vaiheisiin. Ollen varakkaan käsityöläisen ainoa poika, oli hän nuorena jäänyt vanhemmistansa, jotka kuitenkin jättivät jälkeensä melkoisen omaisuuden. Pojan holhooja, kauvan mietittyänsä sinne tänne ja huomattuansa, ettei pojalla ollut taipumusta mihinkään ammattiin, päätti vihdoinkin panna hänet kouluun, arvellen, että jos hän ei kelpaakaan käsityöläiseksi, kelpaa hän kuitenkin herraksi. Näin oli Antti vuosikausia pureskellut opin vihavaa juurta milloin hyvemmällä milloin huonommalla menestyksellä ja oli vihdoin, kuten jo mainitsimme, päässyt ylioppilaaksi. Muutama vuosi sitten oli hän tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuutensa itse hallittavaksensa. Silloin alkoi Antillemme hauska elo; hän ammensi hellittämättä riemujen maljasta, mutta tämä malja ei vielä likimainkaan ollut tyhjentynyt. Hänen verensä kuohui kuumana; hän oli nuori, vapaa, rikas, ja pääkaupungissamme on niin monta nautintoa tarjona. Huoletoin huomispäivästä vietti hän yhtä kevytmielisten ja hauskoin tovereinsa kanssa aikaansa laulellen ja riemuiten. Seuraus tästä oli, että hänen omaisuutensa oli sulanut melkein mitättömään, ja että häneltä vähitellen alkoi "näkö" loppua. Tämä ei kuitenkaan häntä vielä suuresti huolettanut. Aikansa kuluksi oli hän myöskin lukenut yhtä toista, vaikka tämä tapahtui ilman minkäänmoista järjestystä ja säännöllisyyttä. Täten oli hän hankkinut itsellensä melkoisen määrän tietoja, jos kohta nämät monessa suhteessa olivatkin ainoasti pintapuolisia, ja jokapäiväinen seurusteleminen yliopistoon kuuluvien henkilöiden kanssa oli myöskin osaltansa laajentanut hänen näköpiiriänsä.
Emme tiedä, kuinka kauvan Antti-maisteri, joksi häntä kotiseudullansa nimitettiin, olisi virunut vuoteellansa, jollei hetken perästä hänen uudestaan nukuttuansa kengän kopinata olisi ruvennut kuulumaan etehisessä. Ovi aukeni ja sisään astui vanhanpuoleinen vaimo kahvikannu kädessä. Hän oli, näet, tuollainen "ylioppilas-matami," josta monella nykyajan ylioppilaalla ei liene käsitystäkään, sillä ylioppilaat elävät nyt enimmiten "herroiksi," syövät hotelleissa tahi sijoittavat itsensä johonkin perheesen.
Ylioppilas-matamit olivat tavallisesti köyhäin työmiesten vaimoja tahi leskejä. Muutamasta markasta kuukaudessa kävivät he aamuisella lakaisemassa ylioppilaan huoneen, keittivät hänen kahvinsa, ostivat torilta hänen ruokansa, kävivät noutamassa hänen ranskanleipänsä, toivat kotia hänen päivällisensä, valmistivat illalla hänen vuoteensa, parsivat hänen sukkansa, neuloivat nappeja hänen vaatteisiinsa, sanalla sanoen ylioppilas-matameilla oli niin tärkeä vaikutusala ylioppilaan elämässä, että on vaikea ymmärtää, miten ilman niitä oltaisiin voitu tulla toimenkaan. Samalla matamilla oli tavallisesti useampia ylioppilaita palveltavana, joten asia kuitenkin kannatti, vaikka joskus tapahtui niinkin, että matami antoi silloin tällöin pieniä muistutuksia saamisestansa ja kysyi, eikö maisteri jo ollut käynyt vaihtamassa suurta seteliänsä. Näin olivat nämät ahkerat vaimot liikkeessä aamusta iltaan. Hyvänsävyisiä ihmisiä he enimmästänsä olivat luonteeltaan ja hyväätarkoittavia, vaikka he joskus, jos heillä oli palveltavana joku huima villipää, koettivatkin anastaa tämän yli milt'ei äidillistä valtaa. Tälle kannalle olivat vielä joku vuosikymmen sitten varakkaammatkin ylioppilaat asettaneet kotielämänsä, ja niin oli Antti maisterikin tehnyt.
"Hyvää huomenta, maisteri!" lausui matami Rask, asetellen kahvi-kannun pöydälle. "Ai, Jesta, kuinka maisterin silmät taas ovat punaiset!" jatkoi hän, katsellen Antti-maisteria, joka nyt oli herännyt ja avannut silmänsä selki seljälleen. "Missähän maisteri taas on riivaissut itsensä tuonnäköiseksi?"
Antti-maisteri oli huonolla tuulella. "Älkää turhia jaaritelko, vaan antakaa tänne minun tohvelini!" tiuskasi hän.
"Vai turhia, vai turhia! sen minä vaan sanon, ett'ei teistä tule miestä kuuna kulloin päivänä."
"Se on tullut jo."
"Tullut? Kaunis miesi, jonka silmät joka aamu ovat kuin särjen silmät punaiset"'
"Älkää olko noin leuvakas; tulette vanhoilla päivillänne nokkavoitoksi," ilkkui Antti-maisteri.