"Ja sitä sanotte te minulle, vaikka on kaksi kuukautta siitä, kun olen saanut teiltä penniäkään, ja niistä kolmesta markasta, jotka silloin sain on enemmät kuin puolet mennyt kiiltovoiteeksi teidän saappaisiinne. Onni toki, etten ole tarvinnut ostaa kyntteliäkin, sillä niitä ei teiltä kulukaan enemmän kuin yksi lukukaudessa."
Antti-maisteri nousi nyt vuoteeltaan, kietoi aamunuttunsa ympärillensä ja alkoi juoda höyryävää aamukahviansa. Hänen muotonsa alkoi nyt käydä lempeämmän näköiseksi. Pöydällä edessänsä oli hänen rahakukkaronsa.
Hän avasi sen, otti sieltä muutamia setelejä, jotka hän antoi matami Raskille, lausuen: "pahasti olen todellakin tehnyt, kun olen jättänyt tuon seikan unhoituksiin. Tässä on kuukausirahanne ja tällä liialla voitte ostaa itsellenne jonkun naulan kahvia ja sokuria."
Tästä suli matami Raskin sydän. "Teillä on kuitenkin rehellinen luonto ja hyväntahtoinen mieli. Senpä vuoksi minun käykin teitä sääli, kun näen teidän noin ylenpalttisesti hummaavan, eikä laisinkaan pitävän huolta tulevaisuudestanne. Minä olen miettinyt montakin keinoa saadakseni teistä ihmistä ja luulenkin löytäneeni yhden, joka varmaankin vie perille."
"Ja se keino on?"
"Se keino on, että panen teidät naimiseen; muu keino ei enään auta."
"Ha, ha, haa!" nauroi Antti-maisteri. "Ehkä olette jo valinnut minulle morsiamenkin?"
"Niin olenkin."
"Noh, antakaapas kuulla. Onko hänellä edes nenä ja kaksi silmää? Suuta on hänellä arvattavasti liiaksikin."
"Suu on hänellä kuin mansikka, ja silmät on hänellä niin kirkkaat ja säkenöitsevät, että niistä voisitte saada tulta piippuhunne."