"Ehkä ne säkenöitsevätkin kiukusta?"
"Ei; hän on enkelin kaltainen; kyökissä ymmärtää hän kaikki temput ja joutohetkinä lukee hän kirjoja."
"Ja soittaa fortepianoa yhdellä sormellansa?"
"Ei soita laisinkaan porkfionia."
"Noh, Jumalan kiitos! Sehän oli edes jotakin. Mutta missä saan tavata tuon teidän enkelinne?"
"Siinäpä se temppu juuri onkin. Häntä ette saa tavata, ennenkuin olette maistreeranneet. Jos hänet saisitte nähdä ennen, kävisi ajatuksenne juoksu hämille ja lukemisestanne ei tulisi niin mitään. Rikkuja ä-kirjaimen päällä rupeaisitte kuvittelemaan hänen silmiksensä, ja kun kerta hänen silmänsä johtuisi mieleenne, tulisi pian koko hänen olentonsa silmienne eteen ja hänen kiharansa peittäisi pois kirjassanne sanat teidän näkyvistänne. Ei; se ei käy. Vaan pitäkää luja tahto; ruvetkaa lukemaan, niin kyllä minä pidän huolen kaikesta muusta."
Antti-maisteri ei ollut kuulevinansakaan näitä sanoja, mutta ne tekivät häneen, kuten vast'edes saamme nähdä, syvän vaikutuksen. Hän puki päällensä ja meni kaupungille kävelemään. Täällä tapasi hän jokapäiväiset tuttavansa, ja kaikki päättivät kokoontua viettämään iltaansa Arkadiateaterin kahvilassa.
Raikkaasti kaikui taaskin iltaisella nuorison laulu äsken mainitussa kahvilassa; korkealle kohosi myöskin nauru, kun joku noista nuorista Apollon pojista lasketteli sukkeluuksia ja heleästi kilisi lasit heidän käsissänsä.
Mutta kuinka lienee ollutkin: Antti-maisteri, joka tähän asti oli ollut päämies kaikissa hullutuksissa, hän istui nyt enimmistänsä vaitonaisena ja miettiväisen näköisenä, ainoastaan silloin tällöin hymähtäin tovereinsa kokkapuheille. Matami Raskin sanat olivat ruvenneet hänessä itämään. Hänessä vaikutti joku outo mieliala, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Hän tyhjensi lasin toisensa perään saadaksensa takaisin entisen, hilpeän, huolettoman luontonsa, mutta se ei tahtonut onnistua.
"Mikä sinua Antti-veliseni vaivaa? Onko vekselisi langennut maksettavaksi, vai onko kaartin vänrikki vienyt hempukkasi?" kysyivät ilkkuen häneltä toverit.