Antti-maisteri veti suunsa nauruun, kilisti heidän kanssansa lasiaan ja vaikeni.
Myöhään oli aika jo kulunut, kun toverit erosivat. Antti-maisteri astui kotiansa epävakaisilla askelilla. "Teistä ei tule miestä kuuna kulloin päivänä" ja "hän on enkelin kaltainen," puhui hän itseksensä. "Uskotko sinä, Antti Sormunen, enkelejä?… Hym! … matami Rask saattaisi olla enkeli, mutta siksi on hän liian vanha ja ruma." Nyt sattui Antti-maisterin jalka erääseen kiveen, jota hän ei ollut huomannut ja jonka kivenlaskijat olivat jättäneet irtonaiseksi kadulle. Hän kompastui ja kaatui. Noustuansa ylös, kulki hän taaskin eteenpäin, jatkaen viisaustieteellisiä mietintöjänsä. "Kummallinen vaikutus noilla väkevillä juomilla kuitenkin on," virkkoi hän. "Toisia ne panee nauramaan toisia laulamaan, toisia itkemään, toisia raivoamaan. Toisiin ne vaikuttaa, kuten lääkärit sanovat, 'epileptillisesti;' niiden nauttija kaatuu nokallensa, ja silloin sanoo ohikulkeva hänestä: 'tuo etsii kaivon sijoja.' Toisiin ne taas vaikuttaa 'kataleptillisesti;' hän kaatuu seljällensä, ja silloin sanoo ohikulkeva: 'tuo tutkii taivaan tähtiä.'"
Näin keskusteli Antti-maisteri itseksensä, kunnes hän oli ehtinyt kotiansa. Hän heittäysi vuoteellensa, vaan yhä kaikui matami Raskin sanat hänen korvissansa, siksi kunnes hän vihdoin nukkui.
Aamusella kun matami Rask tavallisuuden mukaan astui Antti-maisterin huoneesen, kohtasi häntä outo näky. Hän ei tahtonut uskoa silmiänsäkään. Antti-maisteri istui pöydän ääressä kirja edessänsä. Niin, hänellä oli todellakin kirja edessänsä, ja kaikki osoitti, että hän oli ollut hereillä jo varahin. Vielä enemmän kummastutti se matami Raskia, että tämä nyt alkoi tapahtua säännöllisesti joka päivä. Hän ei virkkanut mitään, vaan mustasi Antti-maisterin saappaat kiiltävämmäksi kuin ennen, pyyhki tomun pois hänen pöydästänsä tarkemmin kuin ennen ja hymyili salaperäisesti, hykertäen kämmeniänsä.
* * * * *
Etelä Hämeessä on korkeiden kukkuloiden välissä soukka, kirkasvetinen järvi, jonka rannoilla vanhat koivut ja lepät nuokkuen rehoittivat, ikäänkuin katsellen omaa kuvaansa kirkkaassa vedenkalvossa. Kaikki huokuu täällä luonnon tyyneyttä ja rauhaa. Sorsa parvet uiskentelee siellä kenenkään häiritsemättä lahdelmasta lahdelmaan, ja laululinnut pesiivät ja visertelevät siellä pelkäämättä, että ihmishyörinän levottomat touhut heitä sieltä karkoittaisi. Järven toisessa päässä aukenee maa tasaisiksi pelloiksi ja niityiksi ja lähellä rantaa seisoo somasti ja sievästi rakennettu maakartano. Täällä vietti maanviljelijä Koivunen perheensä keskellä elämänsä parhaimmat päivät, hoitaen kaikessa hiljaisuudessa ja hyvällä menestyksellä maanviljelystänsä ja täältä hän vihdoin saatettiin viimeiseen lepokammioonsa. Hänen leskensä, jolle yksinänsä oli käynyt hankalaksi hoitaa mainittua maatilaa, sillä hän oli hyljännyt kaikki uudet avioliiton tarjoumukset syystä, kuten hän sanoi, ettei hän tahtonut antaa ainoalle lapsellensa, kuudentoista vuotiaalle Helmille, isintimää, oli vihdoin myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Syy, miksi hän juuri oli valinnut tämän kaupungin asumapaikaksensa, oli parhaasta päästä se, että Helmillä täällä olisi tilaisuutta jatkaa opintojansa silloisessa naisakatemiassa ja muutoinkin käyttää hyväksensä niitä sivistyksen välikappaleita, joita pääkaupungissamme niin runsaasti on tarjona. Rouva Koivunen oli itse kasvatukseltansa sivistynyt ja hyväluontoinen nainen. Hän oli itse johtanut tyttärensä, Helmin, kasvatusta ja pitänyt huolta hänen sekä hengellisestä että ruumiillisesta edistyksestänsä. Luonnon raittiissa helmassa oli Helmistä varttunutkin solakka, terves ja punaposkinen neitonen, joka iloisena kuin leivonen oli lauleskellut kilpaa lintuisten kanssa, milloin hänellä vaan kotiaskareiltansa oli aikaa, sillä rouva Koivunen oli myöskin varhain totuttanut häntä kaikenlaisiin naisille sopiviin käsitöihin ja muihin askareihin. Jos vielä lisäämme, että Helmi oli olennoltansa sangen viehättävä, teeskentelemätöin ja avosydäminen, niin olemmekin saaneet täydellisen kuvan matami Raskin "enkelistä," josta hän Antti-maisterille oli niin suurella lämmöllä puhunut.
Äsken mainitun maatilan tanhuvilla oli matami Raskinkin lapsuuden päivät kuluneet. Hänen isänsä oli viljellyt erästä maatilan alle kuuluvaa torppaa, mutta hänen kuoltuansa oli matami Rask, joka siiloin oli hempeimmällänsä ja nuoruuden täydessä kukoistuksessa, lähtenyt Helsinkiin hakemaan itsellensä palveluspaikkaa, jonka hän, ehkä ollen umpisuomalainen, onnistui saamaankin. Täällä oli hän sitten muutaman vuoden kuluttua joutunut naimiseen erään merimiehen, Raskin, kanssa.
Pitkän aikaa naimisessa oltuansa hukkui Rask vihdoin mereen eräässä haaksirikossa, jättäen leskensä ja nyt kymmenellä vuodella olevan tyttärensä, Annin, suurimpaan köyhyyteen. Tämä olikin syynä, miksi matami Raskin oli täytynyt ruveta ylioppilaita palvelemaan. Kuultuansa rouva Koivusen muuttaneen Helsinkiin, ei hän laiminlyönyt käydä tätä tervehtimässä. Yhteiset muistot Hämeestä liitti nämät kaksi vaimoa toisiinsa, ja heidän keskinäinen välinsä oli milt'ei enemmän kahden sisarusten, kuin kahden naisen eri säätyluokasta.
Joutoaikoina salli Helmi Annin käydä luonansa, jolloin hän opetti tätä lukemaan ja kertoi hänelle monta kaunista seikkaa Jumalasta, luonnosta ja maailmasta. Myöskin kävi hän silloin tällöin matami Raskin kotona ohjaamassa Annin kotitöitä ja pieniä askareita.
Kerran kuin Helmi taaskin oli poikennut tervehtimään pientä suosikkiansa, Annaa, ja puuhaili tämän kanssa, kääntyi matami Rask hänen puoleensa lausuen: "tiedättekö mitä, Helmi-neitseni? Minä olen tänään valinnut teille sulhaisen."