Samassa jupisi nuorukainen huuliensa välissä kuulumattomia sanoja ja lähestyessänsä neitoa huudahti hän: "armas, lemmitty Klaarani. Täällä synkän metsän kaitaisella polulla en luullut tapaavani ketään. Luulin olevani aivan yksin. Minä olin matkalla sinun tykösi, saadakseni sydämelleni rauhoitusta. Oi, minun täytyy lähteä; siitä syystä on sydämeni pakahtua."
Pirttiahon Klaara, se oli neitosen nimi, astui nuorukaisen rinnalle ja tarttui molemmilla käsillänsä nuorukaisen ojentamaan käteen, sekä lausui matalalla, murheellisella äänellä: "niin on. Nämät muutamat viimeksi kuluneet päivät ovat minusta tuntuneet pitkiltä. Tänne," lausui hän, luoden kauniit sinisilmänsä avaruuteen, "tulin kauniina kuutamo-iltana nauttimaan metsän hiljaisuutta. Täällä, niin täällä, etenkin viime keväänä olen monta monituista kertaa nauttinut luonnon suloa läheisessä koivikkometsässä laulavain lintujen tuhatsävelistä laulua kuulemalla ja aina olen kaikesta tästä löytänyt suurinta huvitusta. En voi sinulle minkäänlaista syytä sanoa nyt tulleesen murheeseni. Kuitenkin, minä aavistan jotakin erinomaista tapahtuvan, Paljon on kyyneleitä vuotanut silmistäni. Aavistus, kenties aiheeton, on siihen syypää, Mistä olenkaan senlaista saanut päähäni. Nyt sanon suoraan: anna anteeksi, jos loukannen sinua, mutta minuun on syttynyt luulo, ett'emme saa pitkään aikaan nähdä toisiamme. Lemmitty Edvardini! Sano, milloin saamme sielunpaimenemme edessä notkistaa polvemme, vaan vannoaksemme toisillemme ijäistä rakkautta? Tuskalliselta tuntuu epätietoisuus, mutta kahta kertaa tuskallisemmalta tuntuu paljas ajatus, ett'en saisi sinun läheisyydessäsi olla."
"Murheesi voi lukea kasvoistasi, mutta rauhoitu, Klaarani. Ole kärsivällinen ja tyydy kohtaloon. Sinä tiedät aivan varmaan, että tulevaisuuteni on ilman perustus-kiveä, ja olemiseni niin ollen arvoton. Tämä asian laita, nykyinen kohtaloni, on antanut minulle aihetta miettimiseen. Päästäkseni pyrintöjeni perille, eli toisilla sanoilla sanoen, saadakseni aijotun avioliittomme toteutumaan ja sen esteenä olevat haitallisuudet pois raivatuiksi, olen päättänyt matkustaa muille seuduille hankkiakseni itselleni tarkoitustani vastaavan vaikutusalan. Tätä ennen säästetyillä, pienillä varoillani luulen tulevani toimeen pari vuotta, joten siltä ajalta tuleva palkkani kokonaan jäisi säästöön, jolla, katsoen tulevaisuuteen, voisimme perustaa pienen kodin lemmellemme. Näin ollen tulisi sinun odottaa pitkän aikaa, kenties asianhaarain mukaan yli kahden ajastajankin. Nyt olen suoraan sinulle lausunut ajatukseni. Lupaatko niin kauvan odottaa? Voitko vannoa olevasi minulle uskollinen morsian — voitko?"
Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi Edvard'in ääni tuntuvasti, ei kylmyydestä eikä pelosta, vaan siitä, että hetki oli kallis, joka päättäisi hänen tulevaisuutensa pyrinnöt. Hän syleili Klaaraa ja painoi hänen huulillensa useampia suudelmia.
"Lupaan, lupaan, sill'aikaa ja hamaan elämäni iltaan asti olen oleva sinun uskollinen morsiamesi. Sen vannon kautta taivaan ja maan. Ei mikään muu, kuin kuolema, voi meitä eroittaa. Ei, sen vakuutan. Olkoon tuo tuolla ylhäällä kuumoittava kuu kaikkine lukemattomine tähtineen nyt lausuttujen puheitteni todistajana," kiiruhti Klaara vastaaman ja nojautui Edvard'in rintaa vastaan.
Hiljaa kietoi Edvard kätensä Klaaran ympärille, joka nojasi päänsä vasten Edvard'in kasvoja ja kuiskutti hiljaa: "uskollinen olet ollut ja vannonut vastaisuudessakin olevasi. Minä olen vakuutettu, ett'ei kukaan voi meitä eroittaa. Ei; tuhat kertaa, ei. Haudan toisellakin puolella olet omani. Minä olen tyytyväinen ja rintani on täytetty mitä suurimmilla toiveilla. Kenties jo huomenna lähden matkaan. Saatuani paikan olen sinulle antava tietoja olinpaikastani, jokainen kukkainen maassa ja jokainen lintuinen puun oksalla muistuttakoot sinulle liittomme pysyväisyyttä."
"Hyvästi, kallis Edvard. Yksin ollessasi muistele kaukana olevaa Klaaraasi!" Kun Klaara oli saanut nämät sanat lausutuiksi, tyrskähti hän itkuun. Edvard, painaen suudelman Klaaran otsalle, kuiskutti hänen korvaansa: "ole uskollinen kuolemaan. Palkintosi on oleva vilpitön rakkauteni."
Tämänkaltaisessa asennossa, tunteittensa valtaamina, olivat rakastavaiset kotvan aikaa. Ei mikään häirinnyt näiden henkilöiden tunteiden uhkuamista. Kuukin pistäytyi pilvihattaran taakse välttääksensä katseellaan häiritä rakastavain suloista onnea. Vielä kerran kuiskahdus, muisku sekä kädenpuristus ja kumpikin katosivat hitailla askeleilla eri polkujaan metsikköön.
II.
Toistakin vuotta on siitä kulunut, kun tapasimme Edvardin Klaaran seurassa Törrölän kylään vievällä metsä-polulla. On kaunis Kesäkuun ilta. Aurinko oli taivaanrannalla laskeutumassa ja hetken perästä valmis säteillään valaisemaan toista maapallon puoliskoa, jonka tähden sen viimeiset säteet kultaavat järven ja sen ympärillä olevat metsiköt. Vielä lauloivat linnut kiitoslauluaan ja vielä oli mehiläinenkin kiireessä työssä, lennellen kukkaisesta kukkaiselle.