Antti-maisteri hymyili. "Haluaisit kaiketi tietää, kuinka kaikki tämä on käynyt?" kysyi hän.
Minä nyökäytin päätäni myöntämyksekseni.
"Niin, veliseni, se oli nyt sillä lailla," virkkoi Antti-maisteri, "että joku aika häittemme jälkeen rupesi vaimoni kohtelemaan minua varsin omituisella tavalla. Minä en voinut käsittää, mikä häneen oli tullut. Jos minä tahdoin kylmää, tahtoi hän kuumaa, jos minä tahdoin sinappia, tahtoi hän siirappia. Täydyn tunnustaa, että rakkauteni alkoi saada tästä pahan loukkauksen. Minä sulkenin itseeni ja kohtelin häntä väliin kylmyydelläkin, mutta aina sillä ulkonaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella, jota kullakin nuhteettomalla aviovaimolla on oikeus vaatia mieheltänsä. Myöskin annoin minä hänen tykkänänsä vallita. En tiedä, mitä vaimoni sydämessä tällä ajalla lienee liikkunut, vaan erään kerran tuli hän kyynelsilmin luokseni, lausuen: 'pidä sinä hallitus, mutta rakasta minua!' 'pidetään yhdessä,' virkoin minä ja suljin hänet syliini. 'Neuvotelkaamme yhdessä ja valitkaamme se, kun paras on. Emmehän seisokaan sotajalalla, sillä onhan välimme sellainen, että yhden menestys tahi vastoinkäyminen on menestys tahi vastoinkäyminen toisellekin. Koettakaamme etsiä korkeinta aviollista onnellisuuttamme siinä, että kaiken itsekkäisyyden ja omien mielioikkujen hylkäämällä noudatamme toinen toisemme mieltä, niin on kaikki meille käyvä hyvin.'
"Seurauksen yllämainitusta kohtauksesta olit äsken tilaisuudessa näkemään. Siitä asti on elämämme ollut pelkkää onnea, ja jos joskus jotakin pientä sattuu väliimme," lisäsi hän, osottaen polvellensa nojaavaa viisivuotista poikaansa, "niin nuot 'kulipäät' vaikuttavat, että kaikki jälleen tasaantuu."
Helmi-rouva astui nyt uudestansa sisään pitämään meille seuraa. Hän oli iloinen, viehättävä ja ystävällinen, eikä mikään hänen puvussansa eikä puheessansa muistuttanut enään kauratynnyreistä. Ilta kului hupaisesti tässä ystävällisessä perheessä, ja jo oli myöhä, kun vihdoinkin otin heiltä jäähyväiset.
Kun taaskin istuin rekeeni synkkänä talviyönä, tunsin olevani yksinäni "kuin ruovon päristäjä korvessa."
NAISEN KAVALUUDEN SEURAUKSET.
Kirjoitti Julle Erg.
I.
Eräänä kauniina Joulukuun kuutamoiltana astui noin kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen hitaisilla askeleilla Törrölän kylään viepää kaitaista metsäpolkua myöten. Hänen suunsa oli hieman hymyssä ja hänen silmänsä oli alinomaa kiinnitetyt kohti matkansa päämaalia. Hänen korkeasta otsastansa ja jotensakin kauneista kasvoistansa oli huomattava joku erinäinen mielen liikutus. Hän oli puettu pitkävartisiin saappaisiin ja hänen yllänsä oli hienosta, ulkomaalaisesta kankaasta tehty puku. Hiljaa hengitti Pohjola, kulki puusta puuhun ja oksalta oksalle, heiluttaen niiden hyisiä latvoja ikäänkuin kuiskuttaen: "Hyvää yötä. Levätkää rauhassa." Täysi kuu tähtineen valaisi tätä metsäistä seutua. Äänetönnä, polttaen piippuansa, jatkoi nuorukainen matkaansa, eikä mikään häirinnyt hänen päässään kiiteleviä ajatuksia. Hän oli jo kulkenut Porraskorpeen eroavan polun kohdalle, johon hän ikäänkuin salaman lyömänä yht'äkkiä pysähtyi. Samassa tuokiossa esiintyi metsän vastaiselta puolelta valkoverinen, kaunis, nuori, seudun tavan mukaan puettu neitonen, joka, huomattuaan paksun ikihongan varjossa seisovan henkilön, seisahtui, sekä oltuansa jonkun vähäisen aikaa epäröivä käytöstavastaan sellaisessa arvaamattomassa sattumuksessa, kirkasi pelkoa ilmoittavalla, kimakalla äänellä: "ken olet!" "Ken olet," vastasi kaiku, ja pani neidon sydämen pelosta kahta kertaa rajummin sykkimään.