* * * * *
Emme tarvitse mainitakaan, että Antti-maisterimme ei kau'an viivytellyt käyttää hyväksensä tuota Helmin vaikka kiertämälläkin antamaa lupaa saada käydä häntä tervehtimässä. Hän teki maatilaltansa vähän väliä matkustuksia Helsinkiin, ja hänen kotonansa oli ryskettä ja puuhaa aamusta iltaan, sillä vuokraamansa maatila oli edelläkävijänsä ajalla joutunut hiukan rappiotilaan, ja hän tahtoi nyt asettaa sen sellaiseen kuntoon, että siellä kävisi vaikka "enkelienkin" asuminen. Emme myöskään lähde kertomaan kaikkia noita alussa milt'ei huomaamattomia kädenpuristuksia ja muita pikku temppuja, joilla Antti-maisteri ja Helmi ensin keskustelivat tunteistansa. Usea lukija ne itsekin tietää, ja ken ei tiedä, häntä kehoittaisin mitä pikemmin kokemuksen tiellä näihin opastumaan. Seuraus näistä kaikista oli, että eräänä päivänä nähtiin Antti-maisterimme juhlallisen näköisenä ja hännystakissa astuvan puhuttelemaan Helmin äitiä, ja täällä hänelle ei annettukaan repposia.
Seuraavana keväänä vietettiin Antti-maisterin ja Helmin häät. Kevään aika! Lemmen, linnunlaulun ja kaikkein toivojen uudellensa eloon virkoamisen aika! Väkeä ei ollut paljo saapuvilla, mutta ne harvat, jotka tässä juhlassa olivat, toivoivat sydämensä syvimmästä pohjasta, eikä vaan tavan vuoksi, onnea ja kaikenlaista menestystä nuorelle pariskunnallemme. Matami Raskin silmässä kiilsi ilon kyynel, ja hän milt'ei pitänytkään itseänsä sinä, joka oli luonut Antti-maisterille ja Helmille kaiken heidän silloisen onnensa. Iltaisella, kun vieraat olivat hajonneet, ja nuoren pariskunnan piti lähtemän uuteen kotiinsa, otti matami Rask hyvästijättäessään Helmin syrjään ja kuiskasi hänelle korvaan: "Antti-maisterilla on tosin hyvä ja hellä sydän, mutta pitäkää nyörit kovalla: minä muistan kyllä Raskivainajan…" Helmi hymähti ja hiipi Antti-maisterin kainaloon, katsellen hänen silmiinsä helleydellä, joka olisi voinut sulattaa kalliotkin. Näin oli nyt nämät kaksi nuorta ihmistä yksi sydän ja yksi sielu.
* * * * *
Antakaamme ajan vieriä vielä eteenpäin. Kaksi vuotta tämän jälkeen kävin tervehtimässä vanhaa ystävääni. Antti-maisteri oli harvapuheinen ja synkänmuotoinen. Näytti siltä, kuin olisi hän väsynyt ja kyllästynyt elämäänsä. Minulle oli vaikeata hänessä enään tuntea tuota iloista huliviliä Helsingin kahviloista. Salin ovi oli hiukan ravollansa. Täältä kuului Helmi-rouvan ääni milt'ei kiivaasti: "Antti, ethän olekaan käynyt ottamassa osakkeita Porvoon-Keravan rautatiehen, vaikka minä sinua käskin!"
Minä heitin sääliväisen katsannon ystävääni, otin jäähyväiset ja läksin.
Kun istuin rekeeni tähtikirkkaana talvi-iltana huokasin itsekseni: "Jumalan kiitos, etten ole joutunut tuollaiseen pälkähäseen!"
Tähänkö lopettanen kertomukseni?
En vielä, sillä muutoinpa en olisikaan kertonut tapahtumia täydellisesti. Annetaanhan siis vieläkin muutama vuosi vieriä eteenpäin. Matkani satutti minut taaskin lähelle Antti-maisterin kotoa. En raahtinut ajaa sen ohitse, vaan päätin poiketa sisään tervehtimään vanhaa ystävääni ja, jos ei muuta, niin kumminkin lohduttamaan häntä suuren rasituksensa alla. Antti-maisteri tuli vastaani iloisella hymyllä ja tervehti minua lauseilla, jotka hiukan muistuttivat tuosta vanhasta helsinkiläisestä. Hänen silmässänsä oli kirkas loisto ja otsallansa rauhan tyyneys. Samassa tuli Helmi-rouvakin sisään, vaan kun seisoin hiukan syrjässä, ei hän minua heti huomannut. Hän meni Antti-maisterin luokse, laski kätensä hänen kaulallensa, lausuen: "kuule, ukkoseni, montako tynnyriä kauroja lähetämme myllyyn?" Antti-maisteri alkoi nauraa, ja huomautti häntä minun läsnäolostani. Helmi, joka nyt oli täydessä naiseellisessa kukoistuksessaan, tervehti minua ystävällisesti ja meni sitten taaskin taloudellisiin puuhiinsa.
Minä seisoin siinä elävänä kysymysmerkkinä.