Matami Rask esitteli: "tässä on nyt se maisteri, ja tässä on nyt se neiti."
Antti-maisteri kävi hämillensä tästä oudosta esittelytavasta.
Hän näki edessänsä, puhuakseni runoilijan tavoin, täydellisesti puhjenneen ruusun, mutta tämä ruusu näytti hänestä omaavan jotakin erinomaista, mitä hän ei ennen ollut huomannut muissa "ruusuissa." Hän tiesi, että kohteliaisuus vaati häntä sanomaan jotakin, mutta mitä, senpä perille ei nyt ollut helppoa päästä tässä silmänräpäyksessä. Sanoaksensa kuitenkin jotakin, teki hän syvän kumarruksen ja virkkoi: "saankos minä luvan?"
"Saatte," virkkoi Helmi-neiti veitikkamainen hymy huulillansa.
"Mitä sitte?" kysyi Antti-maisteri vielä enemmän hämmillänsä tuosta veitikkamaisesta hymystä.
"Käydä istumaan," lausui Helmi-neiti. Molemmatkin purskahtivat heleään nauruun. Jää oli murrettu, ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet tutut jo monta vuotta. Antti-maisterista kävi keskustelu Helmin kanssa yhä viehättävämmäksi, ja vihdoin, kun Helmi nousi ottamaan jäähyväisiä, lausui Antti-maisteri taaskin: "saankos minä luvan?"
Nyt oli Helmin vuoro kysyä: "mitä sitte?"
"Käydä teitä tervehtimässä," lausui Antti-maisteri.
"Minun äitini on niin ystävällinen kaikille ihmisille … minä luulen, että tekin olette tervetullut hänelle!" vastasi Helmi taaskin tuo veitikkamainen hymy huulillansa.
Antti-maisteri katsoi hänen jälkeensä. "Hän on todellakin enkelin kaltainen," jupisi hän.