"Niin, sen Jumala tietää, että se on", mutisi asianajaja.
"Mikä?" huudahti Riikka.
"Eräs tapaus Pariisista. Te saatte kuulla: Faubourg Saint-Germainissa on eräs nuori aviomies hirttänyt itsensä köyteen, joka oli punottu rouvansa pitseistä. Kuollut piti kädessään rypistettyä paperia, joka tarkemmin tutkittaessa havaittiin — rätingiksi muotikauppiaalta."
"Niin, hirveätä on, kuinka turhamielisiä Ranskalaiset naiset ovat", sanoi Riikka.
"Mutta palataksemme silkkihameesen", sanoi täti Dortha, "niin on se erinomaisen tarpeellinen Betsylle."
"Niin on", sanoi Riikka. "Harmaata silkkihamettaan ei hän voi enää käyttää. Hänellä oli se korkeakaulaisena konsertissa ja paljaskaulaisena Yhdistyksen tanssijaisissa ja mustalla pitsitynikillä neiti Brandingin häissä ja vihreillä tyllireunustuksilla viime iltamassa, niin että siitä jo aletaan puhua kaupungissa."
"Sepä hyvin harmittavaa. Mutta minulla ei ole varaa ostaa hänelle mitään uutta. Kaikki, mitä ansaitsen, kuuluu talouteen."
"Mutta Betsyn omaisuus?"
"Pääomaan en tahdo kajota. Kuka tietää, ehkä hänestä vielä tulee leski. Ja korot tuskin riittävät veroihin ja hyyryyn."
"Turhaa puhetta, ystäväni, turhaa puhetta", sanoi Dortha. "Vaimosi toi niin suuren omaisuuden mukanansa pesään, että hän voi vaatia saavansa käydä sovelijaasti puettuna ja niin kauvan kuin minä elän, ei häneltä ole puuttuva —"