Hääilta.
Vaunut, joissa morsiusparin oli kotia ajaminen, olivat oven edessä. Oli jo hyvin myöhäistä illalla. Kynttilät olivat palaneet loppuun kruunuissa ja kynttilänjaloissa, elävät kukkaset morsiuspiikojen hiuksissa olivat lakastuneet ja valkoisilla tarlataanihameilla ei enää ollut sama tuoksuva raittius kuin vihkimisen kestäessä. Nyt tuli morsian, suuri viitta hartioillaan. Oli otettava jäähyväiset. Nytpä alkoi siellä suuteleminen ja syleileminen, ja pieni rouva heitettiin kuin kautschukkipallo toisen tädin luota toisen luoksi ja toisen ystävän luota toisen luoksi. Täti Dortha, täti Riikka ja täti Greetta pitivät häntä kauvimman aikaa syliinsä suljettuna eivätkä he oikein tahtoneet voida päästää häntä. Oli hän ollutkin heidän luonaan kymmenvuotiaasta alkaen. Silloin kuolivat vanhemmat lavantautiin. Betsy, nuori morsian, oli silloin, kuten sanottu, kymmenvuotias, ja hänen vanhempi sisarensa Anna kuudentoista vanha. Anna lähetettiin Saksanmaalle kasvatuskouluun; Betsy jäi tätien luoksi, jotka kasvattivat ja pilasivat häntä paraalla tavalla. Nyt oli Betsy naimisissa ja nyt oli hänen lähteminen heidän luotaan ja sentähden itkivät tädit niinkuin suihkukaivot kansanjuhlassa ja Betsykin itki. Kenties ajatteli hän, että tuli alkaa totista elämää ja ottaa täyttääkseen perheenäidin ankarat velvollisuudet, kenties ajatteli hän kaikkea sitä hyvyyttä ja rakkautta, joka oli tullut hänen osakseen vanhojen sukulaistensa luona, tai kenties hän ei ajatellut ollenkaan mitään, vaan itki sen vuoksi, että muut itkivät. Olihan hän vasta kahdeksantoista vuotta vanha. Sellaisina vaiheen hetkinä elämässä joutuu aina kummallisen ahdistuksen valtaan, ja kyyneleet tulevat välttämättömästi silmiin, vaikk'ei olisikaan niin onnellinen. Ja onneton ei Betsy ollut, sitä todisti hänen rakkautta uhkuva katseensa ja se vapaa ja uskalijas luottamus, jolla hän nojautui miehensä käsivarteen, heidän astuessaan portaita alas ja istuutuessaan vaunuihin. Ja niin lähtivät vaunut liikkeelle. Vihdoin pysähtyivät ne. Sulhainen astui ensin vaunuista ja auttoi vaimoaan. Ylhäällä tampuurissa seisoi sievä palvelustyttö, joka saattoi heitä huoneisiin, joissa kynttilöitä ja lamppuja oli sytytettyinä ja joissa tuoksuvia kukkasia, kirjailtuja morsiuslahjoja ja somia korukaluja kaikkialla näkyi ja hymyili vastanaineille.
"Haluatteko, herra asianajaja tai rouva, jotakin muuta?" kysyi palvelustyttö autettuaan heidän päältään päällysvaatteet.
"Ei, kiitoksia, nyt voit mennä."
Tyttö vetäytyi pois.
Betsy liehui niinkuin valkoinen perhonen kaikkialla kukkien ja lahjojen seassa.
Hän seisahtui muhkean ruusupuun eteen.
"Ei, mutta katsoppas, Faerder, niin kaunista! Jokainen kukka on niin raitis ja punainen ja uhkuva —"
"— kuin sinun huulesi", sanoi Faerder, kiersi kätensä vaimonsa vyötäisten ympäri ja suuteli häntä.
"Hyi, hyi, hyi, Herman, päästä! Se tekee kipeätä", sanoi Betsy ja luikersi pois hänen sylistään. "Sinä olet kietonut käsivarren morsiushuntuun ja tempaat koko hiuspuvun päästäni!"