Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.
Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?
XVII.
Koditon.
Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.
Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.
Oli varhainen aamu.
Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.
"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".
"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".