"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".
"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".
"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.
"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".
Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.
Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.
Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:
"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"
Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.
Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.