Muukalainen Israelissa.
Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.
Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.
Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.
"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"
Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.
"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"
Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.
"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.
"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".