"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä — minulla on niin paljo sanomista teille".
Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.
Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.
Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.
Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.
"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen kiihkoisa".
Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.
Lorenz tarttui hänen käteensä.
"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".
"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".