"Sepä oli hieno nimi".
"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"
"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".
"Onko hän vieläkin Ranskassa?"
"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."
"Ja asutteko te tässä myös?"
"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".
Hän avasi huoneensa oven.
Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.
"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".