Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone, puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.
Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja, uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.
Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.
— Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!
— Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku naukun, niin hyvinkin menee alas.
— Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta — Rikken tehtaasta.
— Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä ruokaa ollenkaan.
Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se maistuikin.
Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan kaikkialla.
Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa sekä hommaili teen valmistamista.