He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja asettaneet totilasit esiin.
Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna kanan mennä".
— Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi rouva, — eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.
— Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja — mars!
Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.
— Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, — kun me olemme tehneet temppumme, pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.
— Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka ilta esiintyvän.
— Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?
— Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö — teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija, balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset: heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.
— Entä teaatterirakennus?