Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju. Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.
Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi, pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä aploteeraavat kuten tavallisesti.
Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.
Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.
Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot, mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä. Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.
Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia kultarimsuja.
Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa. Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.
Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia ruusuja.
Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa, jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten suojaksi.
Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä ulos.