Nyt tuli Paolan vuoro.
Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa talutettiin esiin.
Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.
Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan, kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.
Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen hänelle kätensä.
Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä, esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.
Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia aidakkeen sivua.
Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.
Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista, värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät miellyttäviltä kaasuvalossa.
Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.