Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä oli nähty hänen koeharjotuksessaan.
Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja likaisia kenkiään sekä — äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.
Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin: niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.
Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.
Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun hän piteli kukkavihkoaan. — Se oli varmaankin hänelle?
Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.
Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi laukata.
Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin suosionosotusten kaikuessa.
Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.
Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon, putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.