Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet pois kahden ratsastajan auttamana.
Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.
Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt tavallistaan kalpeammat.
Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään vanha klovni, mister Bottle.
Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut, maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.
— Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi klovni.
— Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.
— Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista ylenkatseellisesti.
Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:
— Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian — kallis.