Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää rauhottaa.
Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.
Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa. Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen siten yleisöltä kyyneliään.
Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen eikä koskaan enää avannut.
Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.
Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän vaaroista.
Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.
Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen rintaa vasten puristettuna.
Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle — hänen kunniansa.
Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.