Satamassa.
Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.
Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.
Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.
Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat, jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa säteilevä tiamanttisormus kimalsi.
Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.
Äkkiä kuului kumiseva: "Seis!"
Kummastellen nosti hän silmänsä.
Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.
— Etkö tunne minua enää, vanhapoika?