— Vilpittömästi sanoen — en.
— No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen Kristian Freybert, muistatko nyt?
— Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.
— Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No niin — minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin raitiovaunuissa. — Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. — Hän on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi tämä. — Herra Belskov nimeltään. — Henrik Belskov, huudahtin, — minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa — sinä hyvin tiedät Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.
— Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea "Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".
— Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä teidän toisten säestäessä:
Piat-Chang, Piat-Chang, Väkeväksi Sä meidät teet. Sä henki suur' meit auttaos! Ja varjellos!
— Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.
— Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.
— Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.