Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.
Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset, kiillotetut kengät jalassaan.
Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita karamellia.
— Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.
Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä, mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään "kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty: Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia romanttisia asioita.
Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.
Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.
Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot, pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä silkkisukissa.
— Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. — Te olette jo aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!
— Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli sisään.