Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.
— Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. — Mutta sinun, Lotta, täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut itse kyyditä meidät.
Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut oven edessä.
Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin lähdettiin.
Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.
Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen, vaaleain viiksien alta.
Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.
Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua sittekin.
Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.
Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle. Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.