Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti pääkadulle.
Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.
Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina pyöräinakseliin saakka.
Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla hiekkasärkällä.
Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.
Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan kasvaa tuossa hiedikon keskellä.
Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia vaapusteli kaakotellen hiedikossa.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.
— Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa. Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.
Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin märkä kana.