Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi häntä syvästi silmiin.
— Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?
— Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes hänen kasvojaan.
— Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?
— Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä — kaikki nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden. Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä, ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta, samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli taipumaton. — Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua, joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. — Sallikaa minun nyt mennä, saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja painalsin sen hänen käteensä. — Tämä sormus kiinnittää minut teihin, sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan. Tahdotteko kantaa sitä? — Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. — Me tapaamme Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden Betlehemiin.
— No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.
— Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.
— Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne päästetään.
Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän seisahtui piaanon eteen.
— Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi käännellä nuottikirjan lehtiä.