— Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?
— En, kuinka — kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni häiriyneenä.
— Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin molempiin, sanoi Breine.
— Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.
— Se oli — se ei ollut mitään.
— Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi kauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.
— Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?
— Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille erään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on nuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme ominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian takaisin.
Felsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin mietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä hivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.