— Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja minä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan esittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta kotiunut — vaimoni Fanni.
— Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin Teille puolittain vanha tuttu.
— Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.
— Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne kutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä vaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä itsellään on kemut.
— Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.
— Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin minä Pariisiin lähdin.
— Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä kummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin siellä viime vuonna.
— Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.
— Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen jälkeen, sanoi Fanni.
Georg kääntyi äkkiä: