— No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen, tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti, kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.
Felsen esiintyi:
— Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian astua määrättyyn virkaani.
Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari, hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten sormus oli hyvässä suojassa.
— Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän sisääntuloanne.
Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.
— Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen — neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!
— Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.
— Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.
— Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset velvollisuuteni vaativat sitä.