Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä taistelua ilmaisevalla äänellä:
— Istuutukaa, herra Felsen!
— Kiitoksia.
— Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko avomielisiä?
— Miten vain haluatte!
— Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?
— Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä, neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.
— Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä vastaan, — nyt sitä vastaan — —
— Tunnette minua aivan yhtä vähän.
— Se on totta, mutta — —