— Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa. Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.
— Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti Fanni.
Stella läheni.
— Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain sormuksen oopperakemuissa.
— Te?
— Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.
— Siis kuitenkin! — Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!
— Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.
— Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää seuraa neiti Adlerille niin kauvan.
Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin —- niin lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä, vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa kätkenyt.