— Meidän välillemme?
— Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi Breine.
— Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,
— Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni, sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.
Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.
— Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne? kysyi Fanni.
— Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa. Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole teitä rakastanut.
— Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.
— Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus —
— Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan olisikin.