"Niin eikä vähimmän tyttö. Saat uskoa, poika, mutta hän sanoi aamusella, kun join totia eikä ollut antaa mitään hänelle: 'jos en saa totia', sanoi hän, 'niin hyppään hautaan!' Äitinsä täytyi hakea tilkkanen ja antaa hänelle lopultakin, tyttö ei muuten taipunut." Tällöin he molemmat nauroivat niin kovasti, että pikkulinnutkin pelästyivät ja lensivät tiehensä.
"Pisto, talon halli, on yhtä häijynnaaluinen ja pahansuopa kuin koko talon väki", virnisteli renki. "Se kykenee kyllä vainuamaan tenavat ja iskee kiinni niiden kinttuihin ja selkään, ennenkuin ehtivät kirkumaankaan."
"Tuon kaiken sinä kuulit maatessasi?" kuiskasi Matleena silmät säikähdyksestä suurina. Hän seisoi ja taivutti Helokille oksaa, jossa oli paisuvia pajunumpuja.
"Enhän voinut liikkua paikaltani. Renki seisoi ikäänkuin epäilevästi tuijottaen risuläjään päin, missä makasin. En uskaltanut edes hengittää, sillä luulin heidän huomanneen minut jo sinne ryömiessäni."
"Ettet, poika, kuollut pelosta!"
"Ei sellaisesta kuole", arveli Mauno. Hän istui vielä polvet koholla, niin uupuneena, että tuskin saattoi seurata Antin kuvausta heidän väistämistään vaaroista.
Tämän vakuutuksen perästä vajosi Mauno uudestaan takaisin tylsyyteensä.
"Niin, kyllä minä pelkäsin", myönsi Antti. "Mielessäni välähti, miten teidän kävisi ja Helokin, ja mitä minusta itsestäni tulisi, jos nuo ilkeät irvistelijät huomaisivat minut. 'Ne eivät voi olla kaukana', sanoi renki astuen muutaman askeleen risuläjääni kohden. 'Ne saattavat piileksiä täälläkin, siltä mielestäni äsken jokin liikkui tuon risuläjän takana.' Ja hän otti kiven ja heitti sen läjään, niin että se oli sattua päähäni."
"Ja sinä et liikahtanut etkä huutanut?" Matleenan ääni oli paksuna pelosta. "En, koska silloin olisi ollut niin minun kuin teidän ja Helokin loppu käsissä. Mutta renki kiipesi vieläkin pari askelta eteenpäin."
"Poika, en kestä kuulla enempää!"