"Kun vain joutuisimme joelle ja siitä yli toiselle puolelle, tuonne, missä näette tuon suuren kylän, niin olisimme päässeet näiltä kulmilta", tuumi Antti.
"Joen jäällä on vettä, mutta tottahan löydämme jonkun paikan päästäksemme 'selvälle' jäälle", intoili Matleena. "Voi sinua, Helokki raukka", hän jatkoi, hyväillen vuohta. "Sinä saat kärsiä tällä lakeudella. Mutta ennenkuin menemme joen yli, tulemme kyllä johonkin pieneen koivulehtoon tai näemme pikku leppiä, joista voit saada ateriasi."
Helokki ei valittanut. Ei sekään rakastanut kyliä. Ja niin se astuskeli keveästi pitkin kiemurtelevaa polkua, joka kylän laidassa ulottui joelle asti. Antti ohjasi kelkkaa, ja eteenpäin mentiin hyvää vauhtia. Täällä, varjoisalla mätästiellä, oli, näet, vielä hiukan jääkeliä. Mauno istui tyytyväisenä kelkassa, ja Matleena juoksi perässä niin nopeasti, että lapikkaat pyörivät kuin rummunpalikat.
Laudanpaloja oli heitetty jäälle, joka virtasi sulaneena lumisohjuna yli rannan teräsjään. Mutta Antti ei mennyt eteenpäin. He olivat saapuneet somaan leppälehtoon pienine katajapensaineen, ja Helokin piti saada päivällisensä.
Täällä, jyrkän töyrämän alla, oli sanomattoman turvallista ja suojaista. Nyt saattoi Antti kertoa vaaroista, joista hän oli auttanut heidät kaikki. He saivat kuulla, miten hän oli juosten hypellyt puitten lomassa ja ollut niin iloinen ajatellessaan kuinka saapuisi kotiin "tupaan" ruokaa tuoden. Hän oli vaeltanut kauvas kasken taa, mutta oli seurannut aurinkoa kulkien poispäin siltä suunnalta, missä "paha talo" sijaitsi. Hän oli tullut oikein tyytyväiseksi kuullessaan ihmisääniä — ne olivat hirrenhakkaajien, jotka puhuivat kaikuvasti puiden välissä. Jokin tuntui heitä kovin huvittavan — sen käsitti Antti, joka kiirehti askeliaan saavuttaakseen heidät.
Mutta sitte hän kuuli tuon pelottavan sanan "toti" ja lauseen: "Kyllä minä heille sen opetan, ja muutakin! Poika, joka pisti jalkansa tielleni, on saava niin paljon kuin sietää." Puhuja oli pahan talon renki!
Toinen, saman talon pikkurenki, oli nauranut "mokomia tenavia, jotka rohkenevat vastustaa aika-ihmisiä ja kieltäytyä väkijuomista". Antti oli töin tuskin ehtinyt kyyristyä risu- ja murtoläjän taakse, mistä hän oksien lomitse saattoi katsella miehiä, kun kierosilmäinen renki kääntyi suoraan sinnepäin, minne Antti oli ryöminyt.
"Ne ovat jossakin täällä metsässä", nauroi renki ilkeästi. "Sitä ei ole vaikea älytä, sillä vuohesta on vuotanut verta pariin kohtaan tielle juuri niille paikkeille, missä kelkanjäljet kääntyivät lakeudelle; siellä hanki vielä aamulla kannatti."
"Tällä suojalla ne eivät kai pääse pitkälle raskaine kelkkoineen ja vuohineen, jonka lienee sangen vaikea nyt kävellä", oli toinen mies vastannut ilkeäniloisesti naurahdellen.
"Vuohi sai toki sen verran nahkaansa kuin sieti", irvisteli renki.
"Niilo on tarkkaa poikaa ja teidän talon toiset pojat samoin."