"Niin, tiedäpäs, Matleena, että renki kertoi, että kun Suska oli aamulla tullut vaarin luo virittämään valkeata, olikin vaari saanut halvauksen."
"Ettei voinut kertoa antaneensa sinulle kellon ja vällyt!"
"Hän, raukka, oli saanut halvauksen eikä kyennyt liikkumaan sängyssään", jutteli Antti hiljaisesti. "Talon isäntä ja emäntä ja pikkupojat olivat tulla lennättäneet vaarin luo ja olivat nähneet, että kello ja vällyt olivat poissa. Vaari oli voinut sanoa, että minä olin saanut häneltä molemmat. Miehet matkivat vaarin puhetta ja änkyttivät hänen tavallaan: 'P-p-p-oika o-o-on s-s-saanut k-k-kellon ja v-v-ällyt, N-n-n-iilon ei p-p-pidä s-s-saa-da niitä.'"
"Vaari oli niin soma ja hyvä. Mutta olivat ne maar kiukkuisia hänelle?"
"Niin, suuttuivat. Pojan vaimo oli puristanut häntä ja sanonut, että kellon piti esille, ja Niilo oli ollut niin äkäinen, että oli itkenyt ja puhunut vaarille kaikenlaista ilkeää."
"Ja siinä hän makasi yksin eikä ollut kehen turvata!" sanoi Matleena, äänessään mitä hellin myötätunto.
"Kyllä vain hän löysi sen, johon turvautua, sillä, näetkös, vaari kuoli eilen illalla."
"Sitte on hänen yhtä hyvä kuin äidin", sanoi Matleena keventynein mielin.
"Mutta Niilo tahtoo saada kellon takaisin ja emäntä vällyt."
"Ja renki tahtoo antaa sinulle selkään ja ajaa viinaa Maunoon ja minuun", jatkoi Matleena, katsoen väristen mäenrinnettä. "Meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."