"Ei niiden pitänyt ruveta meitä takaa-ajamaan ennenkuin iltapuolella vietyään puut kotiin. Mutta silloin oli Niilon ja toisten lasten määrä tulla mukaan, ja Piston he aikoivat ottaa meitä vainuamaan."
"Poika, meidän on mentävä heti paikalla joen poikitse. Heidän koiransa ei löydä jälkiämme, kun kuljemme kohoveden yli ja vedämme avuksemme laudanpalat, joita siellä kelluu."
He järjestivät joutuisasti kelkkansa. Matleena pysähtyi äkkiä nuoratessaan kiinni konttia. Hän tarttui Antin käsivarteen.
"Poika! Kuuletko! Nyt ne ovat sittenkin meidän jäljillämme sekä renki että lapset ja Pisto! Kuuletko, ne ovat kohta täällä! Ne tulevat tätä mäkeä — nyt ne ovat tuon kalliolohkareen takana!"
Antti seisoi jäykkänä. Hän kuuli selvästi, hän, kuten Matleenakin, äkäistä koirannalkutusta, joka nopeasti lähestyi mäen alapuolelle ulottuvan metsikön kautta. Keskelle mäkeä pistäytyvän jyrkän kallioseinämän tuolta puolen kuului mies- ja poikaäänten yllyttäviä huutoja.
Nyt ratisivat ja taittuivat oksat aivan heidän vierellään. Matleena ja Mauno, joka oli juuri noussut lämmittelemään, heittäytyivät kovasti kirkaisten suin päin kelkkaan. Antti piteli Helokkia takanaan toisesta sarvesta. Hän oli tuiman ja raskasmielisen näköinen.
Lapset — Helokki! Hänessä välähti taas, että hän itse oli johdattanut heidät tähän surkeuteen, vaaroihin, jotka nyt olivat yllättäneet heidät.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.
Samassa Antin vasta niin kauhistunut katse huomasi poron sarvet ja pään. Poron, joka kopsavin sorkin ja vuorostaan suurissa, mustissa silmissään säikähtynyt ilme kiisi hänen ohitseen jatkaen matkaansa joenäyrästä pitkin! Lappalaiskoira oli ihan sen kintereillä. Ne syöksyivät sivuitse panematta huomiota lapsiin kelkkansa vieressä. Moisia pikku raukkoja ei poro ja vielä vähemmän koira pelännyt!