"Niin, tässä hän nyt on, aivan oikein", lausui toinen rouvista, hän, jota lapset olivat nimittäneet Heleena-tädiksi, ja joka oli Sylvin äiti. Hän oli sitäpaitsi aivan Sylvin näköinen: somat, vaaleat, hienot hiukset niinkuin hänelläkin ja kalpeat kasvot; mutta hellän ja lempeän näköinen hän oli.
Hän astui esiin, vetäen empivänä vastustelevan Matleenan luokseen ja istuutui taas paikalleen käsivarret hyväillen kiedottuina vieraan, jäykästi katselevan lapsen ympärille.
"Oletko hiukan mielistynyt pikku Sylviin?" hän kysyi vienolla äänellä.
Matleena punastui tuskaisena. Hän tunsi itsensä peräti vaivaantuneeksi, kun ei hänellä ollut aavistusta siitä, mitä "olla mielistynyt" merkitsisi.
"Sylvin äiti tahtoisi tietää, pidätkö Sylvistä ja oletko mielelläsi hänen kanssaan, mutta senhän minä jo olen nähnyt sinusta", sanoi toinen rouva, joka oli Nauriitten ja toisten lasten äiti. Hän näytti niin hauskalta ja iloiselta, että Matleena tuli yht'äkkiä hymyilleeksi hänelle, vaikka se hänestä oli niin vaikeata tuon toisen rouvan edessä.
"Niin, kyllä Sylvi minun mielestäni on oikein mukava", mutisi Matleena.
"Onko sinulla mitään vastaan ruveta hänen pieneksi ystäväkseen ja siskokseen?" jatkoi Sylvin äiti. Hän puhui hellästi, melkein rukoillen.
"Hänenkö sijaansa, jolla on niin hauskaa Jumalan luona?" kysyi Matleena katsoen suurin, totisin silmin hienoon rouvaan, jolla oli surumieliset silmät, ja joka nyt Matleenan hämmästykseksi ja suruksi oli vähällä ruveta itkemään.
"Niin, mutta äitikin on siellä, niin että kyllä pikkutyttö voi hyvin", sanoi Matleena matalalla äänellä koettaen lohduttaa murehtivaa.
"Uskotko niin, pikku rakas", kuiskasi rouva. Hän nosti Matleenan polvelleen, nojaten päätänsä hänen paljaisiin hiuksiinsa, jotka loistivat kiharoina ja välkkyvinä.