Karhunummen jahtimestari oli sattunut kertomaan siitä, ollessaan alamaassa virkatoimituksilla merkitsemässä pappilan metsästä kaadettavia puita. Vanhoille ystävilleen pappilassa hän oli kertonut "pikku tytöistään", ja kuvannut laajasanaisesti sitä onnea ja tyytyväisyyttä, jota hän vaimoineen tunsi lasten omistamisesta.
"Sinä käsität, Matleena, ettei jahtimestari olisi milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla, koska hänellä ei ollut lapsia ollut."
"Ne meidän pikkutytöt, Martta-Eeva ja Sanna-Kaisa tulivat heidän lapsikseen", huudahti Matleena. "Hertti sentään, elävätkö ne?" jatkoi hän innostuneena aivan unohtaen tavallisen arkuutensa.
"Elävät! Usko pois vaan! Ne ovat maailman terveimmät, suloisimmat, oivallisimmat pikku tytöt. Heidän pieni äitinsä on muuttunut niin terveeksi, iloiseksi ja voimakkaaksi heidän tultuaan. Hän on kutonut heille kangasta vaatteiksi, punaisia ja valkeita sekä sinisiä ja valkeita pumpulileninkejä, jotka hän on itse neulonut, sekä pyhää että arkea varten."
Matleena seisoi käsivarret pöydällä katsoen ulos ikkunasta ja kuunnellen puhetta, ihmetellen ja ihastuneena kuin satua.
"Niin ja sitte se pikku äiti on ommellut heille avarat esiliinat karkeammasta, kotikutoisesta kankaasta. Ne ovat heidän yllään, kun he ovat työn touhussa. Voitko arvata, mitä sellaiset pikku naskalit saavat aikaan?"
"No kaikkea ja mitä vaan", tokaisi Matleena sellaisella vakaumuksella, että jos tarve olisi vaatinut, olisi hän saattanut todistaa pikkutytöt täysikelpoisiksi mihin talousaskareihin hyvänsä.
"Kaikkeako?" toisti papinrouva lystikkäällä hymyllä, mistä Matleena melkein närkästyi.
"Kyllä, ne osaavat lakaista, kohentaa tulta ja heijata ja kantaa palikoita ja pestä astioita ja puulusikoita, ja — ja —"
Matleena suorastaan hengästyi, kun hänen piti luetella pikkutyttöjen kaikkia taitoja.